Eräänä kauniina kevätpäivänä olimme esikoisen kanssa koiralenkillä, etenimme hitaasti kävellen, koska hän ei halunnut istua rattaissa, olihan hän jo kaksivuotias. Siinä eteenpäin madellessa tajusin, että aina ei saa olla mahdoton kiire eikä älytön hoppu. Mieleen tuli ikävä ajatus, entäpä jos poltan itseni loppuun työnteolla tai loukkaan itseni pysyvästi kiiruhtaessa töihin tai kotiin. Näin tapahtuessa hidastaminen tulisi väistämättä eteen tai pahimmillaan edessä olisi lopullinen pysähtyminen. Miksi vasta sitten kun on pakko?
Hitaasti kulkemalla sitä kerkee näkemään tututkin maisemat eri tavalla ja mikä tärkeintä, ehtii myös ajattelemaan. Voisin todeta, että esikoiseni on opettanut minua hidastamaan elämäntyyliäni. Toisaalta nyt kun esikoinen on yli 3-vuotias ja kuopuskin lähes tulkoon juoksee, joten vauhtia on myös moninkerroin enemmän. Viilipyttynä olemiseen tarvitaan rautaiset hermot, jotka valitettavasti ovat turhan usein kireällä.
Ajatus muutoksesta on tullut pikkuhiljaa ja jatkuu edelleen. En ole vielä valmis pysäyttämään kokonaan omaa oravanpyörää, mutta sen kierroksia on syytä tarkkailla. Tämän tekstinkin olin aloittanut kirjoittamaan jo yli vuosi sitten ja siinä sivussa unohtanut että pitäisi välillä hidastaakin.
Hidastaminen ts. down shiftaaminen on ollut suosittua jo usean vuoden, eikä turhaan. Muutama vuosi sitten ajattelin että laiskureita koko sakki. Silloin elin kokonaan "sitten kun"-elämää. Nopeasti koulut läpi ja äkkiä töihin. Paljon töitä ja rahaa. Iso talo ja ylisuuri laina. Eläkkeellä ehtii huilaamaan ja kuolema kuittaa univelat. Siis täh? Painat 40 vuotta täysillä duunia, keräät kiinteätä omaisuutta ja palkaksi saat perilliset jotka odottavat vain sitä, että potkaiset tyhjää mahdollisimman äkkiä?
Olen ollut koko ikäni ahkera ja työtä pelkäämätön. Urakka-ajattelu on juurtunut syvälle aivoihin ja töitä tehdään silloin kun niitä on tarjolla ja mieluiten niin nopeasti kuin mahdollista. Omalla kohdalla olen saanut tehdä töitä elämäni aikana niin paljon kuin vain olen halunnut. Myös kotona saisi puuhastella kaikenlaista, jos vain olisi aikaa taikka voimia. Tasapainoilua siis.
Mitä hidastaminen sitten omalla kohdalla on tarkoittanut?
Olen pitänyt kaikki isyysvapaat joita yhteiskunta tukee. Olen vähentänyt omaa harrastustoimintaa. Pyrin syömään rauhallisemmin (tosin tämä vaatii vielä harjoittelua..). Pitkän ajomatkan töihin minimoin kahdella tavalla. 1) Työpäivien lukumäärää vähentemällä, eli teen työpaikalla hieman pidempiä päiviä, jotta luikumatunteja kertyisi niin, että niitä voi sitten pitää kokonaisina vapaapäivinä pois. 2) Viikoittain pyrin tekemään vähintään yhden etäpäivän. Olen keventänyt auton kaasujalkaa ja säästänyt näin rahaa. (vaikka tämä pidentää ajallisesti työpäivää muutamalla minuutilla, olen rauhallisempi leppoisan jonossa ajelun jälkeen saati kuolemaa halveksivan ohittelumaratonin jälkeen).
Mitä hidastaminen tarkoittaa lähivuosina?
Voisin kuvitella tekeväni nelipäiväistä työviikkoa, tätä päätöstä helpottaa kun kotona on alle 3v tai 1-2 luokkalainen. Nuorimmainen täyttää kolme maaliskuussa 2017, joten seuraavat puolitoistavuotta olisi taloudellisesti mahdollista tehdä nelipäiväistä viikkoa. Vuorotteluvapaa olisi hienoa pitää, mutta työvuosia tarvitaan nykyään 16 vuotta (tähän olisi itsellä vielä kuusi vuotta), tosin tämä voinee unohtaa, jos vuorotteluvapaaoikeus loppuu sitä ennen kokonaan..
Entäpä pidemmällä tähtäimellä?
Työn ja vapaa-ajan tasapainoilu jatkunee niin kauan kunnes taloudellinen riippumattomuus on saavutettu. En kuitenkaan pyri kiiruhtamaan tätäkään, jotta matka olisi riittävän mukava ja hidastahtinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti